tiistai 30. lokakuuta 2012

Matka Portlandiin

Matkani Jamaikalle koostui siis ensin viikosta Kingstonissa, sitten kuudesta päivästä Portlandin alueella ja sitten taas viikosta Kingstonissa. Tarkoitukseni oli matkustaa Portlandiin yksin, mutta tapasin hostellissa Markuksen joka innostui lähtemään mukaani. 

Matka alkoi muuan perjantana puolenpäivän paikkeilla. Hostellimme sijaitsi viiden minuutin kävelymatkan päässä Half Way Treen bussiasemalta, mutta koska Markus oli telonut jalkansa Meksikossa ja saanut siihen murtuman vuoksi kipsin, tilasimme taksin. 

Kingstonin ja Port Antonion väliä kulkevat bussit ovat minibusseja. Autot on mitoitettu noin 30 hengelle, mutta todellisuudessa autoon lastataan ihmisiä niin paljon kuin vain kyytiinlähtijöitä on. Bussiaikatauluja ei ole olemassakaan, vaan autot lähtevät matkaan kun auto on saatu täyteen. Me olimme Markuksen kanssa ensimmäiset matkustajat, joten odottelimme lähtöä noin tunnin. 


Tässä vaiheessa matkaa seuralaisen kanssa matkustaminen tuntui vielä hyvältä idealta.

Tie Kingstonista Port Antonioon mutkitteli halki blue mountainsin. Matka kesti yli 2 tuntia, vaikka välimatkaa oli alle 100 kilometriä. Matkapahoinvointipillerin vaikutuksen alaisena nukuin koko matkan ja olin unenpöpperössä vielä perille päästyämmekin. 

Port Antoniossa seuraamme lyöttäytyi rasittava häsleri, jonka muhkurainen päänahka näytti siltä kuin hänen aivonsa pullottaisivat. Mies vei meidät syömään torin laidalla sijaitsevaan ital-mestaan mutta väsymykseltämme emme jaksaneet ajaa häntä tiehensä. Ruoka oli hyvää, vaikka mies jankkasikin palveluksistaan koko ruokailun ajan.. Päästiin onneksi taksiin, jolla hurautimme majapaikkaamme Drapes San Guesthouseen.

Guesthousea pitää Carla Gullotta, 23 vuotta Jamaikalla asunut italialainen nainen. Edellisviikon myrkyjen vuoksi guesthouse oli "out of water". Jokin suuri vesiputki oli katkennut eikä sitä päästy korjaamaan maanvyörymien vuoksi. Niinpä suihkun virkaa toimitti takapihan vesisäiliö ja saimme kylpeä sadevedessä <3


Hostellin pihaa


Rosie :)



Ruokailutila


Lähiranta


Guesthouse

Tässä vaiheessa alkoi matkaseuralaiseni valitus. Hostelli oli tylsä, sammakot liian kova äänisiä (??!?!) ja juokseva vesi elinehto."Meidän todellakin täytyy olla seuraava päivä kokonaan ulkona, koska täällä hostellilla ei ole mitään tekemistä." Aijaa. 

Seuralaiseni valitti kaikesta ja käyttäytyi älyttömän tökerösti. Yltiönegatiivisuus ja jankutus veivät multa energiaa ja jouduin paikkailemaan tyypin käyttäytymistä koko ajan. Lisäksi heppu yritti hyötyä minusta rahallisesti eikä oma-aloitteisesti tehnyt mitään velkojensa maksun eteen. Ihan hirveää. Paikallisessa baarissa hän jätti juomansa maksamatta kommentoi tökerösti paikallisväestöä. Miksi tällaiset ihmiset edes lähtevät ulkomaille?



Perinteiset kokkailut... Tonnikalaa, papuja, kasviksia ja nuudelia. Alemmassa kuvassa scotch bonnet peppa, sluprs :)



Carlan 19-vee kissaneiti

Oltiin Drapes Sanissa muistaakseni pari yötä. Tavattiin sattumalta Dean-niminen heppu jonka kautta lähdettiin tekemään aivan ylihinnoiteltu bambulauttaretki snorklailemaan, monkey islandille ja blue lagooniin.



Snorkaaminen oli kummallista... Koralli oli jo aika kuollut, mutta monenlaisia kaloja näin ja jättiläismäinen rausku ui suoraan altani. Vedenalainen maailma oli kaunis, mutta pelottava. 


Snorklailun jälkeen tehtiin pieni retki monkey islandiin, vaikka tiesinhän minä ettei siellä mitään apinoita ole. Apinat siirrettiin Kingstoniin turvaan jo vuosia sitten. Markus jäi rannalle kipeän jalkansa takia ja minä ajauduin kiusalliseen tilanteeseen oppaamme kanssa keskellä autiosaarta. Erehdyin näet lipsauttamaan ettei Markus olekaan aviomieheni ja niinpä opas tunsi hetkensä koittaneen... Hän tunsi magneetin kehojemme välillä koska "black and white belong together". Joopajoo.


Meikä saarella. Ja näitä kuviahan sitten riitti...

Saarelta melottiin Blue Lagoonille. Matkalla alkoi hieman ripsuttelemaan vettä ja taivas meni pilveen



Blue lagoonissa uiminen oli kummallista. Vuorilta laguuniin virtaa kylmää mineraali vettä joka yhdistyy lämpimään meriveteen. Niinpä uimarit voivat tuntea kahdenlaista vettä. Minä menin ihan sekaisin siitä. Blue lagoon ei ole lapsia varten, sillä se on yli 60 metriä syvä.

Retken jälkeen tavattiin pari miestä kala- ja hummerisaaliidensa kanssa. Hurja vesisade ja ukkoskuuro pääsi yllättämän meidät. En ole ikinä kuullut sellaista salamointia ja kauhunkiljahdukseni huvittivat ihmisiä jotka pitelivät sadetta saman katoksen alla.




'
Drapersissa ollessamme hengailtiin illalla pienissä baareissa ja ihmeteltiin sound systemien äänenlaatua... Mieletöntä jytkettä! Jamaikalainen elämä pyörii musiikin ympärillä ja niinpä kämäisimmästäkin tuppukylästä löytyy viikonloppuisin mielettömiä bileitä!

Sunnuntaina jatkoimme matkaa Boston Bayhin. Majoituimme Great Hutsiin, joka tarjoaa majoitusta ekologiseen tyyliin. Tällä hetkellä Great Huts on suljettu Hurrikaani Sandyn aiheuttamien tuhojen vuoksi, paikan päällä on menneillään hillitön siivous- ja kattojen korjausurakka.


Great Hutsin respaa.

Minulla ja Markuksella oli molemmille varaus yhden hengen huttiin, mutta mukava vastaanottovirkailija teki meille tarjouksen ja ehdotti, että kahden yhden hengen hutin hinnalla saisimme majoittua paaaaaljon parempaan ja tilavampaan puumajaan, Why not!


Meidän maja ulkoa


Ulkoilmakylpyamme


Yläkerta oli minun valtakuntaani


Markus sai hieman köpöisemmän alakerran


Great Hutsin ravintola-alue. Söin paikan päällä tosi vähän, koska heti portin toisella puolen oli Bonston Jerk Center, josta sai Jamaikan parhaat grillimätöt. Boston Bayssa söin myös elämäni parhaat kalat... Eräänä päivänä makasin rannalla riippumatossa ja luin englanninkielistä dokkaria. Rannalla istuskeli myöskin vanha rastafari paistellen päivän kalasaalista nuotion äärellä. Hän huikkasi minut syömään ja tarjosi minulle snapper-kalaa palmunlehdeltä. Kala oli maustettu fever grassilla ja scotch bonnet peppalla.  Niiiin hyväääää!


Great Hutsin kilppareita 


Lilly, puhuva papukaija


Hieman lisää kilppareita :) Hirveä jytky


Meidän rantsua


Great Hutsin respassa oli kattava kirjavalikoima, joka sisälsi hyllykaupalla opuksia mm. jamaikalaisesta ja afrikkalaisesta kulttuurista, vaihtoehtolääketieteestä, musiikista, uskonnoista ja historiasta. Tässä minun lomalukemiseni.


Jerk Chicken. Paikallista pikaruokaa. Ja mun (puhtaat) pikkarit näköjään ruokapöydällä :D

Great Hutsin kautta tehtiin retki Reach Fallsille, läheiselle vesiputoukselle. Ensin hinta oli 50 dollaria pelkästään kuljetuksista, mutta Great Hutsin omistaja piti hintaa naurettavan suurena ja hankki meille taksikuskin ja antoi 1000 jamaikan dollaria vielä avustukseksi, kun tiesi että meidän budjetti on säälittävän pieni.

Taksikuski oli tosi kiva, Dean Martin. Dean Martinista tulikin vakkarikuskini ja koska olimme mukavia ja reiluja toinen toisellemme, hän ei kertaakaan verottanut extra-hintaa odottelusta vaikka käytti meitä hieman siellä sun täällä. Hän tiesi että olen aikalailla persaukinen ja sanoi, että antaa minulle alennusta koska tietää, että minäkin auttaisin häntä pulassa. Ihana <3

Reach Falls oli suljettu maanantaisin, mutta saimme oppaan jonka kanssa vaelsimme vesiputouksen "sedond poolille" josta sitten laittomasti rimpuilimme joen vartta myöten varsinaisille putouksille. Markus jäi kinttunsa kanssa second poolille istuskelemaan siksi aikaa, kun minä uiskentelin oppaamme kanssa vesiputouksen takana olevissa luolissa.


Luontoa


Onnellinen Jenni


Hyvät vaelluskengät ovat kaiken aa ja oo


Putoukset, joiden takana oli siis luolia. Oi miten romanttista tuolla olisi ollut poikaystävän kanssa kuherrella.





Paluumatkalla pysähdyttiin Long Bay Beachille. Kävin kastautumassa vedessä, mutta merenkäynti oli aika voimakasta. Syötiin kalat ravintolassa (joka myöhemmin paljastui saksalaisen ystäväni poikaystävän siskon ravintolaksi :D) ja pelailtiin dominoa.

Seuraava päivä oli Markuksen viimeinen. Lähdettiin aamusta Winnifred Beachille, joka on Portlandin ainoita ilmaisia rantoja. Paikka on hiljainen ja paikallisten suosima. Meillä oli snorklausvehkeet lainassa Great Hutsista. Winnifred Beachin pohja vilisi merisiilejä, hyiii!


Kivat koirulit pitivät mulle seuraa :)






En saanut enää osallistua dominopeliin, koska olin niin huono edellispäivän ravintolareissulla. Toimin kuitenkin erotuomarina ja nautiskelin olutta.


Jah Tiger, jolta ostin kusetushintaan cd:n koska olin vain niin innostunut siitä, että ystäväni Ed oli tavannut Jah Tigerin edellisviikolla ja kertonut hepun olevan tosi kiva. :D

Markus onnistui vielä ennen lähtöään suututtamaan mm. kaksi taksikuskia ja aiheuttamaan kadulla tilanteen, jossa erästä miestä heiteltiin kivillä. Armelias Jenni joutui taas toimittamaan erotuomarin virkaa, joten loppu hyvin kaikki hyvin. 

Viimeisen iltani vietin Jeremyn kanssa. Käytiin paikallisessa baarissa oluella ja sain lahjaksi kauniin käsikorun <3 Aamulla kävin sanomassa vielä hyvästit rantsupummeille ja Jeremylle ja onnellisena jatkoin matkaani kohti Kingstona.




 Maaseudulla oli mukavaa, mutta Kingstoniin oli ihana palata! Se on mun Jamaikan koti!

perjantai 26. lokakuuta 2012

trenchtown

Suomessa. Näen joka ilta unta Jamaikasta, heräilen siihen kun siivoan unissani olohuoneen lattiaa ja pelkään hostellin väen näkevän kuinka sotkuisesti siellä elän. Viime yönä luulin Miiaa jamaikalaiseksi mieheksi ja yritin käydä keskustelua englanniksi... Mun sielu on edelleen Karibialla, enkä näe muuta vaihtoehtoa kuin palata takaisin niin pian kuin mahdollista.

Blogin kirjoittelu Jamaikalla jäi hieman vähälle... Mulla ei ollut käytössä omaa tietokonetta, eikä blogille löytynyt aikaakaan. Ajattelin nyt kuitenkin Suomesta käsin kirjoittaa pätkiä tästä uskomattoman upeasta kokemuksestani. 

......

Ensinnäkin pieni tietoisku trenchtownista:

Trenchtown on Jamaikan pääkaupungin Kingstonin sisällä sijaitseva asumiskeskittymä. Se on nimetty alueen läpi kulkevan avoimen viemärin mukaan (trench (eng.) = kaivanto). Alueen hygieniataso on heikko ja lapsikuolleisuus vakava ongelma. Trenchtown rakennettiin 1930-luvulla asutusalueeksi ruokkimaan kasvavan kaupungin tarpeita. Hurrikaani Charlien koeteltua Jamaikan maaseutua vuonna 1951 monet kotinsa menettäneet kulkeutuivat Trechtowniin aiheuttaen alueelle vakavaa liikakansoitusta.1970-luvulla Jamaikan hallinnasta taistelleet poliittiset puolueet, sosialistinen ”People's National Party” ja jossain määrin oikeistomielisempi ”Jamaica Labour Party”, jakoivat alueen ja syöttivät sitä aseilla aiheuttaen vakavia yhteenottoja. Trenchtown oli PNP:n hallinnassa siinä missä alueen viereinen ghetto Rema oli JLP:n aluetta ja ajan myötä tilanne kehkeytyi niin pahaksi, että alueiden välistä tietä voitiin pitää lähes taistelukenttänä. Pian poliittiset ideologiat Trenchtownin kaartien toiminnan takana kuitenkin katosivat ja jengit siirtyivät huumekauppaan. 90-luvun alueelle kohdistuneet opetuskampanjat ovat tuottaneet tulosta laskien alueen rikollisuutta selvästi.1900-luvun aikana Trenchtownista kasvoi myös Kingstonin rastafariyhteisöjen koti. Monet maailmankuulut reggae-muusikot asuvat, tai ainakin ovat kotoisin alueelta. Mm. alkuperäinen The Wailers -kokoonpano; Bob Marley, Peter Tosh ja Bunny Wailer sai alkunsa Trenchtownista.

Eräänä iltana paikallinen ystävämme Martin pyysi meidät trenchtowniin oluelle. Mikä ettei! Minä, Ed, Ran ja Jason ahtauduimme pieneen valkoiseen autoon ja hurautimme keskelle öistä slummia. Ajelimme, reggaen, pienten kapakkojen, kojujen, kampaamoiden ja kulkukoirien ympäröivien pikkuteiden halki Half Way Pubiin.


Half way pub oli ehkäpä kuudelle hengelle mitoitettu ns. seinäbaari, jossa kuitenkin oli mitä parhain sound system ja telkkari uskollisia jalkapallofaneja varten. Olutta laitettiin kylmään sitä mukaa, kun sitä myytiin ja henkiökunta oli mitä sydämellisintä. Lapset tekivät baaritiskin takana kotiläksyjä ja pihan koirat räksyttivät valkoihoisille kummajaisille.


Jamaika <3


Ran, israelilainen kaverini.


Jason, aivan mielettömän sydämellinen ja ihana ystäväni UK:sta, herbsit käärimisvaiheessa.


Juotiin red stripeä ja miehet käryyttelivät mitä käryyttelivät. Reggae pauhasi. Välillä baariin eksyi muutama slummin asukas kertomaan, kuinka kunnioittavat meitä kun uskaltaudumme tulla trenchtowniin viettämään aikaa aidon paikallisväestön kanssa. 

Lapset ihastuivat vaaleaan hiuksiini niin paljon, että hakivat kameran ja pyysivät minut baarin ulkopuolelle valokuvattavaksi. Tyttö silitteli minun hiuksia ja ihmetteli niiden pehmeyttä, kun taas pojan sydämen valloitin katu-uskottavilla tatuoinneillani.






Trenctownista lähdettiin koti streetpartyja uptowniin, mutta Martin alkoi nihkeilemään. Niinpä minut huijattiin tissibaariin, jollaista en ole ennen nähnyt...